On väliarvioinnin aika. Mietitään mennyttä ja pohjustetaan tulevaa. Monta helppoa arvioitavaa, joista tulee molemmille, sekä opettajalle että oppilaalle, hyvä mieli.
Ja sitten on niitä vaikeampia arvioitavia.
Miten olennainen osa lapsen oppimista ja koulussa pärjäämistä voikaan olla vanhempien tuki. Lapset kehittyvät eri tahtiin eikä moni alakoululainen vielä osaa pitää itse asioistaan huolta, vaan tarvitsisi aikuisen tukemaan vielä jonkin matkaa. Vieraat kielet vaativat paljon työtä kotonakin ja kun tuki puuttuu, se näkyy kaikessa: unohduksina, väsymyksenä, osaamattomuutena. Tämän takia tuntuu, ettei arviointi ole eikä voi olla tasa-arvoista: oppilaat eivät ole tasa-arvoisessa asemassa taustoiltaan. Arvioinnissa arvioidaan sekä lapsen osaamista että vanhempien tukea.
Siksi tekisi mieli antaa kaksi arvosanaa: toinen sinnikkyydestä, oppimisen ilosta, innokkuudesta, itsesäätelykyvystä, ryhmätyötaidoista! Kaikesta siitä, millä oppilas kuitenkin voi näyttää motivaatiotaan ja sitoutumistaan opiskeluun tunneilla kodin tuesta riippumatta. Ja siitä, mitä halutaan tukea ja nähdä kehittyvän kielitaidon lisäksi. Ja toinen varsinaisesta kielitaidosta.
Ehkäpä tulevaisuudessa näin voi ollakin. Ja siihen asti kielistipendit ja kannustavat sanat voi onneksi antaa vahvuuksien pohjalta.