Kohtaamme väkivaltaa yhteiskunnassamme monissa muodoissa. Aina se pysäyttää. Väkivalta tulee vastaan kodeissa, kouluissa, kaduilla, terroritekoina, viattomina uhreina. Se voi olla sanallista tai fyysistä, kohdistua itseen tai toisiin ihmisiin. Pohjalla on kuitenkin aina pahoinvointia.
Ajatellaan väkivallantekijää ja kelataan ajassa taakse päin, aikaan jolloin hän oli 2-vuotias. Millainen lapsi hän oli, millainen oli hänen katseensa? Millaisin silmin häntä katsottiin, mitä hän katsoi, koki? Entä 8-vuotiaana, 10-vuotiaana, 13-vuotiaana?
Jos eteesi annettaisiin tämä lapsi, mitä haluaisit hänelle antaa, ettei hänestä kasvaisi väkivallantekijää? Mitä hän tarvitsisi, mikä voisi hänet pelastaa, ja ne uhrit, jotka eräänä päivänä hänen tielleen osuvat?
Minkä kysymyksen näkisimme sen lapsen silmissä? Mikä olisi vastaus?
Uhreja emme saa takaisin, mutta edessämme on tänäänkin, jokaisessa lapsessa ja nuoressa jonka kohtaamme, se sama kysymys ja tarve. Osa lapsista saa rakkaudellisen vastauksen kysymykseensä kotoa päivittäin. Heille on helppoa kohdata toiset ihmiset ja he luottavat siihen, että heistä välitetään. Ja sitten on niitä, jotka joutuvat yhä uudestaan kohtaamaan surun ja häpeän, kun siihen tärkeimpään kysymykseen ei vastata. He ovat jo ehkä lakanneet kysymästä. Tarve rakkauteen ja hyväksyntään voi olla verhoutunut ja piilossa, kohtaaminen voi olla vaikeaa ja kivisen tien takana. Aikuisen toive helposta kanssakäymisestä jää silloin kakkoseksi ja on aika hakea se tie ja kulkea se polku, jotta yhteys syntyy.
Opettajat ovat tämän haasteen edessä päivittäin, he rakentavat tulevaisuutta lasten ja kohtaamisten kautta. Miten monta tarinaa mahtuukaan satojen oppilaiden joukkoon. Väsyneiden vanhempien, mielenterveyden ongelmien, taloudellisten vaikeuksien, henkilökohtaisten kriisien, tragedioiden, surun, pelon ja toivon tarinoita. Ja silti nämäkin lapset tulevat päiväkotiin ja kouluun ja jaksavat kohdata päivän mittaan aikuisia ja lapsia, leikkejä ja tehtäviä, haasteita ja unelmia. Miten sinnikäs on pieni ihminen! Ja miten suuri mahdollisuus on koululla kohdata nämäkin lapset ja luoda heihin uskoa itseensä ja tulevaisuuteen.
Koulun tehtävä on opettaa akateemisia taitoja. Ja ihmisen tehtävä on opettaa ihmisyyttä. Tarvitaan aikaa lukujärjestyksestä ja opettajien koulutusta, ja kaikki panostus tuo itsensä takaisin moninkertaisena sinä päivänä, kun meidän lapsemme voivat välttää väkivallan, niin henkisen kuin fyysisen, niin tekijöinä kuin uhreina.